Äänianatomia ja äänifysiologia

Tämän artikkelin on kirjoittanut laulunopettaja / äänentutkija Tua Hakanpää. Tutustu Tuan toimintaan tarkemmin osoitteesta www.tuahakanpaa.info

Äänianatomialla tarkoitetaan äänentuottoon osallistuvien luitten, lihasten, sidekudosten, rustojen ja jänteiden muotoa ja rakennetta sekä näitten suhdetta toisiinsa. Äänifysiologialla taas tarkoitetaan näitten rakenteiden toimintaa ja liikeratoja sekä pyrkimystä hahmottaa kehon toimintaa kokonaisuutena.

Äänentuoton voi karkeasti jakaa kolmeen peruspalikkaan, jotka ovat:

1) Äänen energia – ilma – hengitys

2) Äänilähde – kurkunpää ja äänihuulet

3) Äänen muokkaus – Ääntöväylän onkaloiden muokkaus, resonanssi ja artikulaatio.

Ääni, jonka korva havaitsee, on ilmanpaineen vaihtelua. Ääni liikkuu siis ilmassa kompleksisena paineaaltona, jonka amplitudia (voimakkuus) ja frekvenssiä (taajuus) ihminen pystyy säätelemään muokkaamalla kehon toimintoja toivotun laisen äänen suunnassa. Hengitys on äänen bensa. Riittävä energiantuotanto on äänen kuuluvaksi saattamisen kannalta ehdoton edellytys. Jotta hengitys onnistuu näppärästi, tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti on syytä kiinnittää huomiota asentoon, vatsan-, selän- ja lantionpohjan lihasten toimintaan, rintakehään ja pallean, suun, nenän ja kurkun toiminnan vapauteen. Hengityksessä suositaan kokonaisvaltaista hengitystä, jossa koko hengityselimistö on käytössä.  Happea otetaan siten, että pieneen asiaan riittää pieni hengitys ja pitkään fraasiin hengitetään enemmän, jotta asia saadaan esitettyä yhdellä uloshengitettävällä ilmapatsaalla. Hapenottoa voi myös rytmittää siten, että pitää asiasisällönkannalta tärkeää asiaa ennen nk. dramaattisen hengityspaussin.

Ääni ts. ilmanpaineen vaihtelut tehdään kurkunpäässä sijaitsevien äänihuulten muotoa ja avautumis/sulkeutumis tiheyttä muuttamalla. Äänihuulet ovat viidestä eri kudosmateriaalista muodostuneet poimut, joista ainoastaan alin osa (kilpirusto-kannurustolihas) liikkuu suoraan lihastyöllä. Päällimmäiset kerrokset liikkuvat välillisen lihastyön, sekä fysiikan lakien (Bernoullin efekti – virtausmallit) yhteistoiminnan tuloksena. Ääniaallon frekvenssiä ja amplitudia voi muokata äänihuulitasolla pidentämällä tai typistämällä äänihuulia, laskemalla ja nostamalla kurkunpäätä käyttäen kurkunpään ulkoisia lihaksia, sekä kiristämällä tai löysentämällä kurkunpään sisäisten lihasten toimintaa, jolloin ääneen syntyy enemmän tai vähemmän hälyä ja jolloin ääni voi olla enemmän tai vähemmän puristeinen tai vuotava. Äänilähteestä erkaneva ääni on kuitenkin vielä vain pörinää ja mahdollisia taajuuden ja voimakkuuden vaihteluita. Puheäänteiksi, vokaaleiksi ja konsonanteiksi se muokataan vasta ääntöväylässä.

Äänen muokkaus tapahtuu ääntöväylässä, jossa ääntöväylän onkaloiden pehmytkudoksia liikuttelemalla ilmapatsaan muotoa edelleen jalostetaan puheen tai laulun suunnassa. Ääntöväylässä etenkin äänen voimakkuutta on mahdollista muokata keskeisellä tavalla avaamalla äänen ulostuloaukkoa ja tiivistämällä nielun seinämien kudoksia. Äänen taajuutta pystyy niin ikään muokkaamaan vielä ääntöväylässäkin, joskaan ei samalla tavoin kuin äänihuulitasolla. Ääntöväylässä äänentaajuus muuttuu mikrointervallitasolla kurkunpään ja huulten välistä tilaa pidentämällä tai typistämällä. Ääntöväylän keskeisin rooli liittyy kuitenkin vokaalien ja konsonanttien muodostamiseen. Asettamalla äänihuulista ulospäin pyrkivälle äänipatsaalle erilaisia esteitä ja reittejä suu- ja nenäonteloiden muotoja muuttamalla ääneen saadaan puheäänteiksi tunnistettavia elementtejä. Puheäänteet tunnistetaan sekä formanttitaajuuksien suhteiden mukaan, että erilaisista hälyäänteistä.